Niin, juolahtipa tuossa mieleeni, kun kirjoittelin Ritun lähettämästä perinnekirjasta, että voisin purkaa tänne hiukan muistoja isästäni. Ei niiden paikka ehkä ole käsityöblogissa ollenkaan, mutta tuntuu mukavalta laittaa niitä nyt ylös johonkin, samalla, kun kehittelen siunauspuhetta. Ja muistotilaisuudessa pitää toki puhua lisää...

Isä syntyi 6-lapsisen pienviljelijäperheen (4 poikaa, 2 tyttöä) neljänneksi lapseksi. Isosiskoon on vain vuosi ikäeroa, kaksi vanhinta oli veljiä. Isä ei koskaan erityisemmin pitänyt Taisto-nimestään. Hänen mielestään nimi oli enne, ja ennakoi elämän taisteluja... Toisaalta hän mieluusti lauloi Elämää juoksuhaudoissa ("Taistoihin tiemme kun toi..." "... ja vaikka taiston kentälle jäisin..."), ja taisi joskus mennä Internationaalikin ("Tää on viimeinen taisto...") Siinäpä tapa, jonka isältä jo pienenä opin: etsiä joka tilanteeseen "sopiva" laulu :D.

Kun isosisko meni kouluun, isä ei sinne päässyt, vaikka olisi ikänsä puolesta voinut mennäkin. Kun opettaja kävi kyselemässä, eikö Taisto kouluun tule, mummu sanoi, että riittää, kun tästä talosta tulee yhtenä vuonna yksi lapsi.

Mummu ompeli lapsille itse vaatteita, kuten ajan tapa oli. Teki isälle säkkikankaiset housut, ja värjäsi ne vihreiksi. Sadekelillä housut kastuivat, ja näkyviin tulivat säkkikankaaseen painetut tekstit. Muiden lasten huviksi, isän häpeäksi.

En muista, pyysikö isä joululahjaksi kynälaatikkoa vai linkkuveistä, mutta hän kuitenkin sai toisen, mitä oli pyytänyt. Isoveli sai sen isän toivoman lahjan. Isä suuttui, ja heitti mummolan ikkunan rikki. Pappa raivostui, ja isä vietti joulunalusyön kylmässä navetassa, lehmien seurana.

Jo siinä kymmenen ikävuoden tienoilla isä meni metsätöihin. Tienasi sen verran, että osti radion. Sitä kun kotonaan kuunteli, isänsä suuttui taas, kateellinenko olisi ollut, ja heitti radion seinään, pirstaleiksi. Yleensä rahat piti antaa kotiin. Ei muistaakseni saanut rippipukuunkaan tienestejään käyttää.

Kansakoulun jälkeen mummo vei isän veistokouluun. Polkupyörän takatarakalla. Isä kun oli pienikokoinen. Armeijaan mennessään isä oli vielä joku 160-senttinen, mutta siellä ollessaan kasvoi 15 cm. Kovat kasvusäryt oli jaloissa, ja isä saikin siellä liikanimen "Jallaat-kippeet-Välimaa", kun pääsi joskus marssilla kärrykyytiin jalkakipujen vuoksi.

Vaikka isällä oli puuseppäkoulutus, konemieheksi hän hinkui. Ajoi maitokuskia traktorilla. Äiti oli silloin vielä kansakoulussa. Tytöt juoksivat vilkuttamaan isälle, joka ajoi koulun ohi maitokärryillään. Äiti oli ujo, eikä kehdannut. Oli niin paljon nuorempikin. Äiti oli 15, isä 28 vuotta, kun he alkoivat seurustella. Kahden vuoden päästä he avioituivat, ja minä, ainokainen, synnyin.

Isä teki erilaisia konehommia ja romukauppaa. Mm. purki Vammalan vanhaa sairaalaa ja oli kaupungin kaatopaikalla jätteitä tasaamassa, myöhemmin lapiohommissa, lumenaurauksessa ja sen semmoisessa. Jos joku kaipasi jotain koneenosaa, tiedettiin kylillä, että isältä kannattaa ainakin kysyä, jos sillä olisi.

Isä viihtyi seurassa. Hän oli kova väittelijä, minusta tuntuu, että usein ihan väittelyn itsensä vuoksi, ei niinkään niiden asioiden. Tempperamenttia löytyi kovin, "hyvä kiihtyvyys" :). Tanssimisesta hän myös piti kovasti.

Siinä -80-luvun koittaessa hän innostui kullanhuuhdonnasta, ja vietti kesiä Lapissa vaskoolia heilutellen. Talvikaudet sitten suunnitteli iltasella ponttooneilla kulkevaa kullankaivuukonetta.

Ja aina isä luki. Luki ja luki, ihan valtavia määriä. Joulunakin aina pettyi, ellei saanut kirjalahjaa. Kalle Päätalo kuului suosikkeihin, kuinkas muuten. Mutta mikä tahansa teksti kelpasi.

Vanhempana isä innostui kertoilemaan paikallislehdelle (Tyrvään Sanomat) perinnekaskuja. Hyvä, että kertoi, kun ei minun tullut niitä muistiin merkittyä, vaikka usein se aikomukseni olikin. Isä kun oli eloista jutunkertoja, ja puhui rehevää, leveää ja r:ää päräyttelevää tyrväänmurretta.

Minusta isä haaveili insinööriä, mutta niin vain pidin pääni ja luin papiksi, ja tekniikka onkin minua viimeiseksi kiinnostava ala. "Suurta" lapsimääräänikin isä ihmetteli. Hänen mielestään olisi kannattanut ennemmin matkustella kuin ruveta perhettä kasvattamaan. Mutta taideharrastukseeni hän oli hyvin tyytyväinen. Kyllä hän pyrki minua vähän valinnoissani ohjailemaan, ehkä siihen suuntaan, mistä oli tuntenut itse jäävänsä paitsi. Mutta antoi minun kumminkin tehdä loppujen lopuksi oman pääni mukaan. Hyvä niin.

Päällimmäisenä kuvana minulla on isästä mielessä tuikkivanruskeat silmät, se, miten hän oli nuorena tarkka ulkonäöstään, hänen innostuessaan kuta kuinkin falsettiin nouseva ääni ja se, miten hän hauskuutti lapsia kävelemällä "kääpiökävelyä" (juoksemalla kyykyssä, ripaska-asennossa). Minulla oli hauska isä.